perjantai 16. helmikuuta 2018

Rakkaus ja aika

Muutamaa päivää myöhässä, mutta viikolla ei yleensä ehdi paljon kirjoittelemaan blogia. Yleensä kirjoittelen viikonloppuisin postauksia valmiiksi tuleville viikoille ja sitten julkaisen niitä sitä mukaa, kun viikolla satun ehtimään. Tämä viikko on taas ollut sen verran vauhdikas töissä, että vasta nyt perjantain ruokatunnilla ehdin hetken aikaa kirjoittelemaan muutakin kuin työ- ja opiskelujuttuja. 

Tyttö on ollut Krookuslomalla tämän viikon. Se on muuten ihan kaunein nimitys karnevaalilomalle/hiihtolomalle helmikuussa, mutta flaaminkieliset taitavat olla ainoat romantikot Euroopassa, jotka kutsuvat tätä viikkoa niin ihanalla sanalla. Näin kaksi keltaista krookusta tänään, joten niin vain nimitys mätsää ajankohtaan näillä leveysasteilla. 

Tytöstä puheen ollen. Hän katsoi yhtenä päivänä Kate & Leopold -elokuvan. Se on suloinen satuhömppä, mutta siitä muistin laulun, minkä olemassa olon olin jo ihan unohtanut. Nimittäin Stingin laulaman Until elokuvan lopussa. Pahoittelut youtube-version siirappisuudesta. En löytänyt sellaista versiota, missä näkyisi vain Sting ja muusikot.

Tuo laulu itsessään on mulle kyllä kaikkien aikojen paras rakkauslaulu. Olen saattanut siitä joskus aikaisemminkin blogiin kirjoittaa. Se vaan kuvaa just niin mun tunnetta avioliitosta. En ole ikinä joutunut vuosien aikana pelkäämään tai jännittämään mitään meidän suhteeseen liittyvää. Päin vastoin olen aina kokenut, että olen niin turvassa kuin olla voi, ja asiat ovat aina olleet niin hyvin, että joskus ajattelin, ettei se ole edes mahdollista. Kaikki vaikeudet, mitä on kyllä ollut ihan riittävästi aikuiselämän kuvioissa, ovat aina tulleet ulkopuolelta ja olemme kokeneet, että tiukassakin tilanteessa me ollaan aina kuitenkin kahdestaan ja me pärjätään kyllä, koska meillä on toisemme. 

Tuossa laulussa tulee esille ainoa pelko, mikä sillon tällöin kaihertaa, kun avioliittoa ajattelen. Olen tämän asian kanssa oletettavasti vähintään 20 vuotta, ja toivottavasti ainakin 40 vuotta liian aikaisessa, mutta kyllä mulle se välillä tulee silti mieleen. Luulen nimittäin, että oli sitten vaikka ne mahtavat 40+ vuotta vielä jäljellä, niin aika loppuu silti kesken. Tämä on nyt hiukan melankolinen lopetus ystävänpäiväpostaukselle, mutta tämä laulu on meidän yhteinen suosikki. Jos mentäis naimisiin uudestaan, niin se olis varmaankin meidän toivelistalla vihkiseremoniaan. Laulu muistuttaa elämään ja rakastamaan joka päivä täysillä.   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti