Perjantai-iltana tulin töistä poikkeuksellisesti pyörällä. Yleensä valitsen kävelyn, mutta en ollut varma, miten pitkään mun iltapäiväpalaveri kestää, joten sovittiin, että mies menee mun pyörällä aamulla ja mä ajan sillä kotiin illalla. Yksi kätevimmistä yhteisen työpaikan eduista on se, että kulkupelejä voi vaihtaa kesken päivän, hahah!
Silloin tällöin meiltä kysytään, miltä tuntuu olla töissä samassa työpaikassa. Ajattelin, että siitähän voisin kirjoittaa postauksen. Kulkupelien vaihtamisen lisäksi se on oikeasti kyllä muutenkin kiva olla samassa työpaikassa ja pystyä välillä ainakin moikata päivän aikana. Kiva on myös joskus saada istua vierekkäin palaverissa tai muussa yhteisessä tapahtumassa. Itse työtehtävät ja -vastuut ovat kuitenkin niin erilaisia, että vaikka mies voi joskus auttaa minua, esim. tuuraamalla jonkun luennon hätätilanteessa, minä en voi ikinä tehdä mitään vastapalvelukseksi. Tausta tähän on se, että vaikka miehellä on sama koulutus kuin minulla, minulla ei ole sitä muuta koulutusta tai työkokemusta, mitä hän tarvitsee omissa tehtävissään. Mies on organisaation johtotehtävissä ja minä taas teen ihan tavallista opettajan työtä muiden opettajien kanssa. Niinpä samasta työpaikasta huolimatta meistä molemmat tekevät omia hommiaan.
Selkeä rajanveto on tässä asiassa kaikkien etu muutamasta täysin selvästä syystä. Ensinnäkin meidät on nimetty täysin erilaisiin tehtäviin, ja sen vuoksi meiltä odotetaan ihan erilaisia asioita. Minun roolini vaimona ei lisää minulle meriittiä, ei tee minusta minkään sortin yleistä asiantuntijaa tai edes edustusrouvaa. Se ei myöskään anna minulle minkäänlaisia erikoisoikeuksia mihinkään tilanteeseen. Minä keskityn omaan työhöni ja yritän parhaani mukaan kehittyä siinä. Tykkään omasta työstäni todella paljon ja se tarjoaa minulle jatkuvasti mielenkiintoisia haasteita.
Toiseksi uskon, että me molemmat stressaantuisimme nopeasti, jos joutuisimme omien töidemme lisäksi olemaan aktiivisesti toistemmekin työasioissa mukana. Ainahan sitä puolisoina molemmat tukevat toisiaan henkisesti, mutta sen enempää ei työasioissa edes puoliso-työkavereina kuulukaan tehdä. Molemmat hoitavat omia työasioitaan itse niin kuin parhaaksi näkevät. Paras tuki työasioissa onkin se, että kotona saa olla työasioilta rauhassa ja tietää olevansa arvostettu ja rakastettu.
Kolmanneksi siitä seuraisi nopeasti aika sekaannusta sekä työkavereiden että opiskelijoidenkin kanssa, jos tämä raja ei pysyisi selkeänä. Satunnaisesti joudun tietysti välikäteen, kun joku kysyy minulta jotakin miehen työhön liittyen. Sellaisissa tilanteissa ohjaan aina hoitamaan asian oikeassa osoitteessa. Periaatteeni on, että en vastaa yksinkertaiseenkaan kysymykseen, jos en ole siitä vastuussa. Pyrin myös siihen, että en kommentoi sellaisissa tilanteissa, mitkä eivät kuulu minun työni piiriin. Saan omassa työroolissani olla ihan riittävästi vaikuttamassa niihin asioihin, joista oikeasti tiedän jotakin.
Eri kulttuureissa on varmasti erilaisia tapoja suhtautua työntekoon pariskuntana. Joissakin toisissa kulttuureissa vaimon rooli määräytyy miehen työn mukaan. On myös naisia, jotka heittäytyvät mielellään edustusrouvan rooliin. En siis sano, että meidän tyyli on jotenkin yleispätevä ratkaisu. Meille se kuitenkin asia toimii näin ja koemme molemmat selkeästi eriytetyt roolit parhaaksi. Meistä kumpikin ajattelee, että molemmilla täytyy olla oma, toisistamme riippumaton ja mielekäs työkuvio. Työstä saatava tyydytys on suurempi, kun jokainen panostaa omaan juttuunsa täysillä silloinkin, kun ollaan samalla työpaikalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti